Väsynyt äiti

Ehkä se olen vain minä, mutta minulle tulee aina outo olo kun näen jonkun kirjoittelevan kotiasioita nettiin ja sitten mainitsevan, että ei ole kyllä sanonut toisille kodin osapuolille pitävänsä nettipäiväkirjaa tällaisista aiheista. Jonkun murrosikäisen tapauksessa sen vielä ymmärtää, mutta puolisoiden välillä, varsinkin jos ei ole mitään erityistä syytä salailla.

Anonyymius on kuitenkin webissä aina suhteellista ja epävarmaa, eikä mitenkään voi tietää kuka kenenkin juttuja lukee ja kuka niiden kirjoittajan tunnistaa.

Minusta olisi vähän kiusallista huomata jälkikäteen, että mieheni onkin kirjoitellut meidän perheestä juttuja julkisille foorumeille jo jonkin aikaa eikä ole kertonut minulle tästä mitään. Tuskin nyt suorastaan suuttuisin, mutta olisi se kummallista.

Mä olen kyllä sitä mieltä, että tässähän koko ajan pyritään siihen että mies saa tietää, joten sinällään en näe pahana ettei hän tiedä tämän päiviksen olemassaolosta. Mutta tottakai aina täytyy olla varautunut siihen, että joku voi tunnistaa.

Kannattaa etsiä netistä juttua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tulostaa ja näyttää niitä sitten miehelle ja muille joille asiasta kertoo. Sitten ei tarvitse itse selittää ja tulee konkretisoitua että tällainen sairaus tosiaan on olemassa.

Mun äiti otti koko mun masiksen niin että "ota itteäs niskasta kiinni" kunnes sanoin sille, että jos sanoisin että mulla on syöpä, niin sanoisitko, että mun pitää nyt vaan ryhdistäytyä?

Voimia sulle, ja kirjoittelehan taas kuulumisia!

Mitäs teille kuuluu? Kirjoittelehan taas!

Löysin päiväkirjasi vasta tänään. Luettuani sen kuulostaa kyllä erittäin tutulta. Nuorimmainen on nyt jo kohta 5, esikoinen pian 8. Esikoinen oli helppo vauva, nukkui hyvin, jo todella ajoissa rupesi nukkumaan täysiä öitä. Kuopus syntyi ja antoi suurinpiirtein täydellisen vastakohtaisen kokemuksen. Ensimmäinen vuosi meni suurinpiirtein sumussa, oli todella väsynyt, ihan senkin takia, että kuopus ei nukkunut ensimmäisen vuoden aikana kuin ehkä yhden ehjän yön. Ja päivälläkään ei saanut levätä, sillä nukkui korkeintaan puolen tunnin päiväunia.

Suuri apu oli puistotätitoiminta, jossa esikoinen leikki kavereiden kanssa muutaman tunnin jokainen aamupäivä sään salliessa noin puolitoista vuotiaasta asti. Ei teillä ole siellä vastaavaa?

Mietin näin jälkikäteen, olinkohan masentunut? Olenkohan välillä edelleen masentunut? Jotenkin vain ei ylpeys anna periksi ottaa asiasta koskaan selvää ammattilaisen avulla.

Huomaan ettet ole kirjoittanut tänne melkein kuukauteen. Toivottavasti se on hyvä merkki ja sinulla menee jo paremmin. Olisi kuitenkin kiva lukea kuulumisiasi pian taas.