,,
Kiitos kommentista Tellu. On mukava tietää, ettei ole tuntemuksiensa kanssa yksin.
Itselläni alkoi alakuloisuus myös jo kuopuksen raskausaikana, synnytyksen jälkeen pari ensimmäistä kuukautta meni mukavasti, mutta nyt kuopuksen ollessa 4kk ikäinen, alakuloisuus on palannut.
Ehkä se on tämä arki, mene ja tiedä. Se vaan on niin outo olotila, kun mieli on maassa, vaikka lapset ovat rakkaampia kuin mikään muu maailmassa ja rakastan heitä yli kaiken. Silti välillä tuntuu, ettei mikään tunnu miltään.
Olin tänään puoli tuntia ulkona ihan yksin. Mies ei ollut kauhean innostunut asiasta, mutta lähdinpähän kuitenkin. Pakko kai alkaa olemaan itsekäskin välillä. Loppuilta menikin heti mukavemmin lastenkin kanssa kun olin edes hetken aikaa saanut hengähtää.
Pitäisi vain saada mies vielä ymmärtämään että tarvitsen tätä todella jaksaakseni arkea. Vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, 24 h vuorokaudessa yhdessäoloa on liikaa, jos ei edes hetken aikaa saa hengähtää, irtaantua arjesta. Pitäisi saada mies ymmärtämään, että seksiäkin on tiedossa kunhan saan apua arjen pyörityksessä ja aikaa itselleni..
Oma äitini on sairastanut masennusta n. 7 vuotta ja olenkin välillä pelännyt, että josko se onkin perinnöllistä. On vaikeaa seurata toisen sairastamista pystymättä loppujen lopuksi tekemään asian eteen mitään muuta kuin olla tukena. Senkin takia tahdon pinnistellä loppuun asti masennusta vastaan, en tahdo kokea samaa..
Ehkä tämä on vain väsymystä, joka helpottaa ajan kuluessa. Ehkä.